Yksi Henri Hagmanin ja neljä Helvi Tiisalan maalausta "taju kankaalla" -näyttelyssä Rauman taidemuseossa 2007
Ajan Kanssa
Helvi Tiisalan haastattelu Käpylässä 24.2.2005 (julkaistu Taju kankaalla -näyttelyluettelosta 2007 sekä Helvi Tiisalan muistonäyttelyn näyttelyluettelossa, Tuusulan taidemuseo 2010)
Henri Hagman: Mitä maalaaminen ja maalauksen katsominen
sinulle merkitsee?
Helvi Tiisala: Se on osittain jonkinlaista itsensäkin etsimistä, sen
etsimistä mitä minussa liikkuu. Mutta siihen liittyy se etäisyyden
ottamisen prosessi: maalaan, panen työn seinälle, ja saatan
katsoa sitä viikon ennen kuin tiedän miten jatkan sitä. Tai saatan
kaivaa vuosien takaisen työn ja nyt osata jatkaa sitä. Huonoa
työtä ei kuitenkaan kannata loputtomiin junnata.
90-luvulla kirjoitin useamman vuoden ajan erittäin paljon,
mutta lopputulosta ei voi sanoa valmiiksi taiteeksi. Prosessi oli
sellainen, että kirjoitin ylös, mitä päässäni liikkui. Tuli mieleen
yksi lause, ja sitten odotin, ja tuli toinen lause, ja kirjoitin ne
paperille peräkkäin. Hämmästyin, että siinä oli juoni, vaikka
en suunnitellut mitään juonta etukäteen. Se oli tajunnanvirtaa,
assosiaatioita. Se oli niin intensiivinen prosessi, että se muutti
minua ihmisenä voimakkaasti, ja löysin itsestäni uusia voimia sen
aikana. Pelkkä tajunnan virta kuitenkaan harvemmin on taidetta,
se vaatii jonkinlaisen työstämisen.
Pitää osata katsoa myös yleisin silmin, eikä vain omin
subjektiivisin silmin. Minun pitää saada jonkinlainen yleinen
käsitys, jotta maalaus ei puhuttelisi ainoastaan minua. Ne on
niitä yleisiä lainalaisuuksia, että miten se pelaa. Se on sääli, jos
taide jää kiinni siitä, että ei hallitse keinoja.
Maalatessa on toisaalta myös este miettiä, mitä muut sanoisivat
tästä. Jotenkin täytyy vain löytää se oma sisäinen virta.
Ja se ei välttämättä ole helppoa. Sen kanssa saa istua
työhuoneella pitkiä aikoja saamatta mitään aikaiseksi, ja
panna maalauspohjia uusiksi, ja muuta vastaavaa. Yksi
ansa on se, että kun on onnistunut jossain työssä, niin se
rupeaakin kaivertamaan - rupeaa itse matkimaan omaa
onnistumistaan.
HH: Mitä tavoittelet maalaamisella?
HT: Sitä, että pystyisin kokemaan sen maalausprosessin
ja sen etäisyyden ottamisen mahdollisimman aidosti. Sitä
ajan kanssa katsomisen prosessia pidän tärkeänä. Pidän
töitä seinällä, jatkan jos jatkan, hyväksyn sellaisenaan tai
hylkään. Joskus käy niinkin, että tekee vain ja jotenkin ne
värit tulee, ja sitä huomaa, että tämähän on valmis. Kai pyrin
maalaamisessa siihen, että työ koskettaisi. Kauneuteenkin,
voisi sanoa. Myös todelliseen, johonkin, mikä on kannattanut
tehdä. Maailmassa on niin paljon pieniäkin asioita, mitä
kannattaa tehdä, mutta sitten on kauheasti myös sellaisia,
jotka voisi jättää väliinkin.
HH: Ehkäpä kuvata jotain, minkä itse kokee oleelliseksi
elämässä?
HT: En tiedä, tuokin vaikuttaa väärältä. Se tulee tavallaan
sen tekoprosessin aikana. Sitä etsii aitoja omia tunteita,
aitoja omia assosiaatioita, tai sitä prosessia. Aitokin voisi
olla hyvä sana. En koskaan tee luonnoksia ensin, se on aina
se prosessi.
HH: Vapaan Taidekoulun perujako?
HT: Tämä idea oli kyllä Vapaassa, ja se miellytti minua
kovasti. Mutta minulla oli halu tähän maalauksen prosessiin
kuitenkin jo ennen kuin tulin sinne. Olin tehnyt muutaman
vuoden taidegrafiikkaa, ja ymmärsin, että se ei ole minun
välineeni. Se tekniikka, itse painaminen on niin suuri asia.
Halusin suoran prosessin: vedät värin ja siinä se on, eikä
sillä tavalla, että jonkun laatan kautta, ja telojen kautta.
Se on vain tällainen henkilökohtainen juttu, ihmiset ovat
erilaisia.
Vapaaseen tullessani en tiennyt siitä koulusta paljon mitään,
paisi yleiset suuret ennakkoluulot sitä kohtaan. Koko
lähtökohta ja opetus olikin kyllä erilaista, kuin mihin olin
tottunut. Olin aivan suu auki ensimmäiset puoli vuotta, enkä
ymmärtänyt, mitä opettaja puhui. Olin Taikissa tottunut
siihen, että puhuttiin paljon sisällöstä ja sommittelusta. Kun
taas Vapaassa opettaja Ilmari Rautio puhui vain valosta ja
väristä. Se oli hänen bravuurinsa. Pikku hiljaa alkoi leikata,
mistä on kysymys, ja aloin kiinnostua. Ymmärrän kyllä
ymmärtämättömyyden - sen, että ei osata katsoa maalausta.
Joku taidekouluhan melkein kaikilla on takana, ja se leimaa
jotain ihmisen ajattelussa - vaikka kyllä sitä voi muuttuakin.
Vapaassa minua viehätti hirveästi se, että maalattiin
maisemaa Suomenlinnassa. Se totaalinen heittäytyminen:
jouduit nousemaan aikaisin ja tramppaamaan
siellä kylmässä ja raahaamaan kaiken maailman
välineitä. Viimeisenä syksynä, kun muut jo lähtivät
koululle maalaamaan mallia, jäin yksin maalaamaan
Suomenlinnaan. Maalasin akvarellia niin pitkälle kuin
saattoi, suurin piirtein joulukuuhun asti. Mutta sitten
kun värit alkoivat jäätyä, oli pakko siirtyä öljyyn. Oli
yhä pimeämpää ja kylmempää, ja yritin saada jotain
lämmintä tilaa vuokrattua, mutta en saanut muuta kuin
sellaisen pienen, märän vajan, jossa saatoin säilyttää
tavaroitani. Se oli mielenkiintoista, sillä se vaja oli niin
kostea, että akvarellit eivät kuivuneet. Niitä saattoi jatkaa
päiväkausia. Vastaavanlainen kokemus oli Grassinassa, kun
öljypastelliliidut sulivat työskentelyn aikana varjossakin.
Vapaassa kävin kaksi kertaa Tor Arnen vetämän
Albersin väriopin kurssin. Tor liitti ne Albersin tehtävät
maalaustaiteeseen, eikä opetus ollut lainkaan teknistä
- jollaiseksi se usein käsitetään - vaan sillä kurssilla oppi
todella katsomaan väriä. Olin jo Taideteollisessa tutustunut
joihinkin värioppeihin, mutta tämä kurssi oli ensimmäinen,
jonka koin merkityksellisenä ja elävänä, ja ihmiset ajattelivat,
että olen hullu kun puhun näin. Mutta mielestäni se oli niin
mahtavaa se Torin opetus.
Silloin Vapaassa kyllä vielä haroin monien taidesuuntausten
kanssa. Ja siellä oli myös oppositiohenkeä joissakin
oppilaissa. Ne halusivat tehdä anti-vapaalaisia töitä,
ja sitäkin suuntausta kuuntelin. Kyllä kaikenlaisessa
kuvataiteessa voi olla hyvää, seuraan kaikkea muutakin kuin
maalausta.
HH: Mikä sitten on se tuntu, joka saa sinut pitämään jotakin
taiteena? Jokin sama elementti, joka on maalauksessa,
musiikissa, kirjallisuudessa...?
HT: Hirveän vaikea kysymys. Ehkä en ole pätevä
arvioimaan, ehkä kuljen jonkin hyvän taiteen ohi, ja olen
sokea sille. Mutta pysähdyn siihen, mikä minua koskettaa.
Esimerkiksi alkuaikojen Aku Ankat ovat mielestäni taidetta,
mutta yhtä hyvin olen hulluna Bachin musiikkiin.
Luulen, että maalaamisessa voi auttaa mikä tahansa hyvä
taideopetus. Jos tapaat hyvän musiikinopettajan, jolla on
elävä käsitys taiteesta, ja esimerkiksi harrastukseksi käyt
soittotunnilla kerran viikossa, se voi antaa hyvin paljon
maalaamiseesi. Itse kokeilin balettia, ja vaikka olen vanha ja
jäykkä, enkä oikein loistanut siinä, niin se opettaja antoi, ja
mulle avautui tämä maailma. Kun mitä tahansa näkee hyvin
tehtynä, niin se antaa kyllä jotenkin maalaamiselle. Sitä
kaipaa myös hyvän taiteen kokemista tai kuluttamista tässä
elämässä.
HH: Jos ajattelet itseäsi ennen maalausrupeamaa ja sen
jälkeen, oletko muuttunut? Mitä se on tehnyt sinulle?
HT: Se lähentää minua johonkin itsessäni. Tänä kiireisenä
aikana maalaaminen on erittäin toden ja rauhallisen
tuntuista. Jos olen viettänyt hyvän maalauspäivän, niin en
halua tehdä mitään kauhean vaativaa illalla. Saatan mennä
koiran kanssa hiljaiselle lenkille.
HH: Voiko maalauksella parantaa maailmaa?
HT: Pitäisikö voida? Kyllä kai hyvä maalaus – sen pienen
minkä se tekee ... parantaa maailmaa, tuohan se jotain
todellista kokemusta. En nyt tiedä parantaako tämä
poliittinenkaan taiteen tekeminen niin kauheasti maailmaa.
Voi olla joku poleeminen teos, josta ymmärtää, että se
ottaa kantaa jonkin asian puolesta tai vastaan. Kuitenkin
on kysymys myös siitä – tai eniten – että miten se on tehty,
millainen se on maalauksena, miten se toimii. On hyvä tajuta
oma aikansa, seurata aikaansa, mutta ei jaksaa juosta sen
perässä. Suodattaa trendit itsensä kautta. Sillä tavalla voi
ottaa tärkeitäkin vaikutteita vastaan. Kyllä ihmisellä on oikeus
hakea sitä taiteellista ilmaisua hyvin laveasti monella tavalla.
En tiedä pystyykö kukaan ihminen olemaan intensiivisen
luova koko elämäänsä – ehkä pystyy, mutta kyllä ymmärrän
jos ihmisellä on ylä- ja alamäkiä. Hyväkin tekijä saattaa
alkaa suoltaa ... niin kuin aika, sanotaan, nopeasti.
“Maalaaminen on seikkailu. Mielen liikkeet ja silmän
havainto kaikessa moninaisuudessaan, monitasoisuudessaan,
muodostuvat kaksiulotteiselle maalauspinnalle. Ihmisen
mieli on loputon. Samoin on maalaaminen. Kaikkea ei ole
koskaan tehty.”
